Huoltovarmuus uhka maataloudelle?
Olen tässä maatalouden kustannuskriisissä miettinyt, että miten on mahdollista, ettei ruuan tuottaminen ole hyvä business.
Maanviljelijöillä on maailman arvokkain resurssi käytettävissä, mutta siitä huolimatta esimerkiksi mobiilipelien tekijöistä tulee miljonäärejä, kun maanviljelijöistä tulee velallisia.
Ruuan hintajousto nyt kuitenkin on ääretön ja vain ruoka voi olla 100 prosenttia ihmisen käytettävissä olevista tuloista.
Miten on mahdollista, ettei ruuantuotannon kohonneet kustannukset mene välittömästi tuottajahintoihin? Tähän on useita syitä, joista suurin on ylituotanto.
Monet, etenkin me maanviljelijät olemme olleet kovin huolissamme huoltovarmuudesta ja omavaraisuuden heikkenemisestä. Miksi?
Miksi vain maanviljelijöiden tulee kantaa vastuu ruuan huoltovarmuudesta? Mennyt kustannuskriisi osoitti hyvin sen, ettei huoltovarmuus käytännössä huoleta kauppaa, julkista sektoria, panosteollisuutta eikä panoskauppiaita.
Menneen kustannuskriisin aikana alkutuotanto oli ainut, joka teki tappiota, teollisuuden tulos korkeintaan heikkeni, kauppa teki huipputuloksen ja julkiset hankkijat eivät edes huomanneet koko kustannuskriisiä.
Tätä kirjoittaessani eduskuntavaaleihin oli vain pari viikkoa. Kaikki puolueet ovat puheissaan huolissaan maataloudesta ja huoltovarmuudesta, mutta ratkaisuiksi tarjotaan lisätukea ja markkinoiden toiminnan parantamista.
Viime vuonna hallituksen sorvaamassa kriisitukipaketissa nähtiin, mihin maatalouden lisätuki johtaa. Kriisitukipaketti oli äärimmäisen huonosti kohdennettu ja kallis.
Markkinoiden toiminnan parantaminen olisi helppoa, jos olisi halua: suljetaan ne tuotteet markkinoilta, mitä täällä ei saa tuottaa. Jostain syystä tähän ei ole halua.
Poliitikot menevät aina EU-sääntöjen vaatiman kauppatuotteiden vapaan kulun taakse.
Toisaalta EU-säännöt kieltävät myös sikojen saparoiden katkaisun, mutta tätä sääntöä noudattavat vain Suomi ja Ruotsi. Jännästi näitä EU-sääntöjen vastaisia tuotteita kuitenkin saa myydä läpi koko EU-alueen.
On jotenkin hassua, vaikkakin ymmärrettävää, että poliitikot haastavat aina elintarvikekauppaa kantamaan vastuuta. Kauppa on se ahne pahis, joka vie kaiken eikä jätä muille kuin murusia.
Julkisilta hankkijoilta poliitikot kuitenkaan ei vaadi yhtään mitään, vaikka julkiset hankinnat on lähes yhtä suuri elintarvikeostaja kuin S- tai K-ryhmä.
On hyvä muistaa, että julkisissa hankinnoissa poliitikoilla on kaikki valta, kyse on vain siitä, mihin valtaa käytetään, ja mihin rahaa halutaan käyttää.
Etenkin vasemmistopuolueet, mutta toki muutkin painottavat oikeudenmukaisuutta, kaikkien mukana pitämistä ja tasa-arvoa.
Nämä hienot ajatukset ei vissiinkään kosketa kaikkia, kun toisaalta kotimaiselle alkutuotannolle asetetut tuotantokriteerit eivät sitten kilpailutushetkellä olekaan enää tärkeitä.
Suomalainen elintarviketuotanto on melkoinen menestystarina tuotteiden osalta. Me olemme maailman pohjoisin valtio, joka on elintarvikeomavarainen kaikilla oleellisimpien tuotteiden osalta. Meidän ei ole pakko ostaa ruokaa ulkomailta, paitsi ehkä kahvia.
Suomalaisen maatalouden hiilijalanjälki on kansainvälisessä vertailussa alhainen, antibioottien ja kasvinsuojeluaineiden käyttö olematonta sekä vedenkäyttö erittäin kestävää.
Tästä huolimatta alan kannattavuus on heikko, eikä tilanne tule nykymenolla lähitulevaisuudessa paranemaan.
Olen tässä menneen talven aikana pohtinut, että onko Suomen käytävä läpi Ruotsin tie alan kannattavuuden parantamiseksi?
Tämä tarkoittaa omavaraisuuden putoamista alle 70 prosentin ja koko alan pienentymistä, todennäköisesti myös teollisuuden.
Alkaisiko silloin kotimaisen ruuan arvostus konkretisoitua ja tuottajahinnat nousta sille tasolle, että maatalouden harjoittaminen kannattaa myös ilman perämetsien myymistä? ◻