Kauppapolitiikkaa rahalla, maatalouspolitiikka tunteella

Joulu lähestyy ja juhlapöydän kunkku valtaa tarjoushyllyt, ja osin myös keskustelut. Kuuntelin Yle podcastia ”Halpakaupat kilpailun kirittäjinä – Kyösti Kakkonen ja Tokmanni”. Podcastissa oli Kakkosen haastattelu vuodelta 1999, jolloin hän myi joulukinkkuja 5 mk/kg. Toimittaja kysyi, että onko kauppiaan kannalta ristiriitaista myydä tanskalaisia kinkkuja hyvin halvalla, samalla kun MTK Pohjois-Karjala kokoontuu kaupan lähellä. Kakkonen kertoi periaatteessa olevansa kotimaisuuden kannattaja, mutta tämä on kauppapolitiikkaa.

Näinhän tämä menee, kauppapolitiikka on kansainvälistä ja raha ratkaisee. Maatalouspolitiikka on kansallista ja tunne ratkaisee. Suomessa tehdään maatalouspolitiikkaa, missä kustannuskilpailukyvylle ei anneta kovinkaan paljon painoarvoa. Kun kauppapolitiikka sallii tavaroiden vapaan tuonnin ja maatalouspolitiikka heikentää kilpailukykyä, muodostuu kotimaisen ja tuonnin väliin rotko. Tuohon rotkoon heitetään tällä hetkellä kolme maatilaa joka ikinen päivä. Koska se rotko tulee täyteen?

Uusi laki eläinten hyvinvoinnista on kasvattamassa tuonnin ja kotimaisen tuotannon rotkoa entisestään. Sikatalouden osalta haastavimmat kohdat ovat tiineytyshäkki- ja kastraatiokielto. Tiineytyshäkkikielto tulee maksamaan alalle pelkkinä investointitarpeina noin 60 miljoonaa euroa ja kastraatiokielto 25 miljoonaa euroa. Vaikka näille laskee vain viiden prosentin pääomakustannuksen, on se noin 4,25 miljoonaa euroa joka vuosi. Tähän päälle vielä vuosittaiset käyttökustannukset. Tiineytyshäkkikiellon osalta työn määrä ja emakoiden keskenmenot lisääntyvät, mikä lisää pysyviä kustannuksia arviolta 3,5 miljoonaa euroa. Tarkkoja laskelmia näistä ei ole tehty, vain valistuneita arvioita. Kastraatiokiellon pysyviä käyttökustannuksia ei myöskään ole laskettu eikä siitä ole edes arviota. Joka tapauksessa uusi laki tuo alalle vähintään 7–8 miljoonaa euroa vuosittaiset lisäkustannukset. Sinänsä tämä olisi ok, jos vastaavat kustannukset siirtyisivät myös kansainvälisille kilpailijoille. Kun maatalouspolitiikka on kansallista, ei tanskalaista kinkkua kosketa Suomen laki ja kustannuskilpailukykyero kasvaa entisestään. En usko, että julkiset keittiöt, kauppa tai ravintolat laittavat tiineytyshäkkikiellon kilpailutuskriteeriksi, koska eihän aiemminkaan ole käytetty kriteereinä esimerkiksi salmonellavapautta tai pitkiä saparoitakaan.

Avoin kauppapolitiikka on sinänsä hyvä asia, ja Suomi on erittäin riippuvainen viennistä. Avoimien markkinoiden vaikutukset olisi kuitenkin tärkeää ymmärtää. Suomalaisesta sianlihasta on maksettu noin kolme prosenttia EU:n keskihintaa enemmän. Tällä osuudella katetaan salmonellavapauden, pitkien saparoiden, vähäisten anti-bioottien ja tiukempien sikojen pitopaikkavaatimusten kustannukset. Lienee selvää, ettei kolme prosenttia riitä näiden kustannusten kattamiseen; perämetsät alkaa olemaan myyty.

Eläinten hyvinvointia, kansanterveyttä ja ympäristöystävällisyyttä ei voi parantaa kansallisella lainsäädännöllä. Ainut kestävä tapa parantaa eläinten hyvinvointia on eläinten hyvinvointikorvaus (EHK), mutta jostain syystä sitä ei laaja-alaisesti ymmärretä. Hyvä esimerkki sen merkityksen vähättelystä ovat vaatimukset lisätä häkkiporsituskielto eläinten hyvinvointilakiin.

Minun on kovin vaikea ymmärtää, miksi vapaaporsituksella sinänsä ei tunnu olevan merkitystä, vain sillä että se on määrätty pakolliseksi uudessa eläinten hyvinvointilaissa. Jos vapaaporsitus olisi osa uutta eläinten hyvinvointilakia, siinä olisi 10–15 vuoden siirtymäaika, EHK:n maksaminen loppuisi ja vapaaporsituksen yleistyminen pysähtyisi. Eikös tavoite ole parantaa eläinten hyvinvointia? Kun EHK luo sillan kansallisen maatalouspolitiikan ja kansainvälisen kauppapolitiikan väliin, eikö sen vahva kehittäminen tulisi olla itsestään selvää?

Tunteisiin perustuvan maatalouspolitiikan esimerkkejä on paljon, mutta niistä viimeisin on EU-parlamentissa kemiallisten torjunta-aineiden vähentämisen pääneuvottelijan, saksalais-itävaltalaisen Sarah Wienerin kommentti ”On kysyttävä, kuka haluaa maataloudessa käytettäviä myrkkyjä elintarvikeketjuunsa ja kehoonsa. Vastaus on, että ei kukaan.” (MT 18.11.). Harmi, kun toimittaja ei kysynyt Wieneriniltä, että ajatteleeko hän viljelijöiden ruiskuttavan peltojaan huvikseen. Ainakin minulla olisi kesäöinä muutakin tekemistä, kun ajella traktorilla ympäri peltoja. Toki suomalaiset ovat tässäkin asiassa muuta Eurooppaa hurjasti edellä ja meillä torjunta-aineiden käyttö on vain murto-osa keski-Euroopan käyttömääristä.

Näkyykö tämä kilpailutuksissa? Kauppapolitiikka ja maatalouspolitiikka on yhteensovitettavissa, mutta se vaatii yhteistyötä. Kauppa voisi merkitä ne tuotteet, mitkä eivät täytä Suomen lainsäädäntöä, valtio voisi tarjota kattavan sekä hyvin rahoitetun EHK:n ja julkiset keittiöt voisivat kilpailutuskriteereissä huomioida Suomen lainsäädännön vaatimukset esimerkiksi vaatimalla sianlihalta pitkät saparot. Jo näillä toimilla uskoisin kilpailukentän tasoittuvan ja suomalaisen maatalouden kannattavuuden pitkällä tähtäimellä paranevan.

Löytyykö aitoa halua kantaa vastuu omavaraisuudesta, eläinten hyvinvoinnista ja yhteiskunnan toimesta asetetuista tuotantostandardeista? Alkutuotanto ei yksin näitä asioita pysty hoitamaan, eikä tätä ratkaista kriisitukipaketeilla. ◻