Julma markkina riepottelee

Olen tavannut ajatella, ettei valittamalla maailmaa rakenneta. Tunnustan joskus pyöritelleeni mielessäni vanhaa kulunutta lausumaa: ”Ken vaivojansa vaikertaa, on vaivojensa vanki.”

Elintarvikeketjussa meille tuottajille on suotu alihankkijan rooli, jossa menestys rakentuu kustannusten hallinnan varaan. Emme pysty määräämään tuotteellemme hintaa. Kaikkihan sen tietää, missä se tapahtuu. Onneksi ei sentään meitä ostajien toimesta kilpailuteta, kuka maidon halvimpaan hintaan tuottaa. Näinhän tapahtuu monella toimialalla alihankintateollisuudessa.

Tältä pohjalta olemme itsekin koettaneet yritystämme kehittää. Harkituilla investoinneilla ja toimintatavoilla on pyritty pitämään tuotannon kustannukset kurissa, jotta itsellekin jäisi siivu taloudellisesta tuloksesta.

Vaihtelevalla menestyksellä, totta kai, vuodet eivät tällä alalla ole tunnetusti veljeksiä. Pinnalla on jotenkin pysytty, eikä vettä ole mennyt nenään, ainakaan pahasti.

Kulunut vuosi on kyllä pistänyt periaatteet ankaraan testiin. Varmaan olette muutkin huomanneet, kuinka kustannusten nousu on ollut suorastaan räjähdysmäistä. Lähestulkoon kaikki tuotantopanokset, lannoitteet, rehut, sähkö ja polttoaineet ovat nousseet humisten. Sata kiloa rypsipuristetta sai vuosi takaperin 130 euroa halvemmalla, lannoitteissa ero lienee samoissa lukemissa, nyt ihan vaan esimerkkeinä.

Tuottamiemme tuotteiden hintakäyrä on puolestaan ollut tasainen kuin kuolleen miehen sydänfilmi. Mahtaakohan se ennustaa toimialamme tulevaisuuden tilaa?

Ekonomistien on helppo levitellä ihmetellen julkisuudessa käsiään, ettei kuluttajahinnoissa inflaatiosta voida juurikaan puhua. Eipä tietenkään, kun me väliportaat otamme kaikki iskut talouteemme ja kiristämme vyötämme kuluttajien puolesta.

En voi käsittää, miksi ruokamarkkina eroaa näin paljon muista tuotannonaloista! Yara vie kustannustensa nousun välittömästi myyntihintoihinsa, Fortum päästöoikeuksien kallistumisen, samoin kuin Lantmännen kustannuksensa hintoihin.

Miksei elintarviketeollisuus pysty samaan? Suuri osa siitä on vieläpä meidän viljelijöiden omistuksessa.

Ruoan osuus on vuosikymmenten saatossa pienentynyt suomalaisten kulutusmenoissa lähes 50 prosentista lähelle kymmentä. Se on merkittävä muutos.

Sen on mahdollistanut osaltaan tekemämme työ tuottavuuden parantamiseksi niin tilatasolla kuin elintarviketeollisuudessa. Tässä toki näkyy myös maataloustukien hintoja alentava vaikutus.

Voihan ruoan hintaa aina päivitellä. Mutta sehän pitää sisällään enimmäkseen suomalaisen työn kustannusta. Lannoitetehtaan, meijerin, konetehtaan ja maatilojen rakentamista sekä pyörittämistä, jos jonkinlaista kuljettamista, eläinlääkintää, monen työntekijän, kirjanpitäjän, sihteerin sekä konsultin palkkaa, toimintaan osallistuneiden yritysten katteita, monen sortin veroa.

Lista on lähes loputon. Jokaisen ketjun osan pitää kattaa kustannuksensa tai muuten toiminta loppuu aika nopeasti.

Ainoa tapa alentaa ruoan hintaa on kasvattaa tuottavuutta. Palkkaansahan ei kukaan suostu alentamaan, se on meillä usein nähty.

Luonnon ja eläinten kanssa toimittaessa, eläinten hyvinvointi ja luonnon säilyminen asettavat vain omat tiukat rajoitteensa jatkossa tuottavuuden kasvattamiselle. Tämä tuntuu urbaanilta cityihmiseltä unohtuneen.

Miksi siis elintarviketeollisuus antaa kaupan viedä ja tyytyy vain levittelemään käsiään? Monesti kuulee seliteltävän, että ei ole neuvotteluvoimaa tai että toimitussopimukset ovat niin pitkäkestoisia, ettei pystytä reagoimaan kustannusmuutoksiin. Miksi tällaisiin on suostuttu?

Pitkään on sivusta seurattu, kuinka kauppa keskittyy ja hakee näin lisää neuvotteluvoimaa. Miksi tähän ei ole teollisuuden puolella vastattu? Jos kilpailuviranomainen sallii moisen kaupan keskusliikkeille, miksei myös teollisuudelle? Metsäteollisuudessa tilanteeseen herättiin ajoissa ja haasteisiin on pystytty paremmin vastaamaan.

Jos muskelit eivät neuvotteluissa riitä, niitä on hankittava lisää toimialajärjestelyillä. Omistajien tehtävä on vaatia tähän muutosta. ”Ei oikeutta maassa saa, ken itse sit’ ei hanki,” kuuluu muuten muistelemani lauselman aloitus.

Pahalainen, meinaa valituksen puolelle vähin erin luisua minunkin juttuni. ◻