Joka neljäs emakko liikaa?

Sikataloudessa on ollut raju rakennekehitys 1990-luvulta asti. Sikatiloja oli vuonna 1995 reilut 6 000, vuonna 2011 vajaa 2 000 ja tänä vuonna luku painuu alle 700:n. Suomessa tuotettiin sianlihaa viime vuonna 170 miljoonaa kiloa ja tänä vuonna se laskee 6–7 prosenttia ollen vajaat 160 miljoonaa kiloa. Sianlihan kulutus oli viime vuonna 160 miljoonaa kiloa. Kulutuksen kehityssuuntaa on tämän vuoden osalta vaikea arvioida, mutta se lienee lievästi laskeva tai +/- 0. Trendi on kuitenkin laskeva ja se heittää rajun haasteen koko elinkeinolle.

Tehdäänpä pieni laskuharjoitus. Jos sianlihan kulutus laskee kaksi prosenttia vuodessa, tarkoittaisi se kymmenessä vuodessa vajaan 30 miljoonan kilon alenemaa. Miten tähän aiotaan sopeutua? Lisätäänkö vientiä vai leikataanko tuotantoa?

Tällä hetkellä Euroopassa sianlihasta maksetaan jopa 35 senttiä kilolta Suomen keskihintaa enemmän. Siitä huolimatta sianlihaa ei suurissa määrin viedä, vaan hintaero Suomen ja muun Euroopan välillä kasvaa entisestään.

Miten tämä on mahdollista? Onko tosiaan niin, ettei pitkillä saparoilla, salmonellavapaudella ja erittäin alhaisella antibioottien käytöllä ole mitään arvoa? Kannattaako näihin ylipäänsä edes panostaa, jos asiakkaat eivät ole niistä valmiita maksamaan? Tämä on vakava asia, sillä etenkin salmonellavapauden ylläpitäminen on erittäin kallista.

Jos sianlihan vienti Eurooppaan ei tällä hintaerolla ole kannattavaa, voiko se milloinkaan olla kannattavaa? Jos kotimaan kulutus 10 vuoden aikana laskee noin 30 miljoonaa kiloa, mitä tälle ylijäämälihalle tehdään? Samaan aikaan emakoiden porsastuotoksen arvioidaan kasvavan noin prosentin vuodessa.

Jos ylijäämälihaa ei pystytä kannattavasti viemään, on tuotantomäärän pakko tulla alaspäin. Tämä on raju tie. Vähän laskemalla voi havaita, että rakennekehityksen paine tulee iskemään ennen kaikkea porsaantuotantoon: emakoiden kokonaismäärän tulee 10 vuoden aikana laskea jopa 25 prosenttia. Aina toki voidaan spekuloida kulutuksen laskun jyrkkyydellä ja porsastuotoksen kehityksellä, mutta suuruusluokka on selvä, ja jos vientiä ei merkittävästi lisätä, on sopeutustarve erittäin suuri.

Keski-Euroopan sianlihantuotanto tulee tulevaisuudessa laskemaan tämän hetken vahvasta korkeasuhdanteesta huolimatta. Moni megatrendi on Keski-Euroopan sianlihan tuotantoa vastaan: ilmastonmuutos, kiristyvät eläinsuojeluvaatimukset, anti-bioottien käytön rajoittamien ja ympäristöhaasteet.

Suomella on ainakin alkutuotannon osalta kaikki edellytykset nousta lihan, etenkin sianlihantuotannon suurvallaksi. On erittäin suuri sääli, jos tätä mahdollisuutta ei alkutuotannosta riippumattomista syistä pystytä hyödyntämään. Kotimaanmarkkinoihin keskittyminen tarkoittaa alan näivettymistä ja koko suomalaisen maataloussektorin rajua pienentymistä. 30 miljoonan kilon sianlihantuotannon alenema tarkoittaa, että viljan kulutus Suomessa laskee noin 84 miljoonaa kiloa. Joku voi pitää sitä hyvänä asia-na, että peltopinta-alan tarve laskee, mutta maatalouden etu se ei missään nimessä ole. Maataloussektori pienenee pelkällä tuottajahinnalla laskettuna noin 65 miljoonaa euroa vuodessa.

Toki osa sianlihan kulutuksen laskusta korvautuu muilla maataloustuotteilla, mutta nettovaikutus on alalle vahvasti negatiivinen. Vaikutus tulee olemaan raju myös teollisuudelle, mutta sen arvioimisen jätän muille.

Kuka tai ketkä tästä asiasta ovat vastuussa? Ketjun jokainen lenkki tietenkin, mutta hämmentävää on, että osapuoliksi lähes aina laitetaan vain tuottaja ja kauppa. Ovatko nämä tosiaan ne vastinparit? Määrittääkö kauppa tuottajahinnan? Onko nousevat ruuan (tuottaja)hinnat aidosti riski kaupalle? On hyvä muistaa, että ruuan hintajousto on ääretön. Kyllä kuluttajat ruokaa ostavat, vaikka sen hinta nousisikin. Toki kuluttajakäyttäytyminen muuttuu, mutta onko se välttämättä huono asia? Eikö meidän tulisi tuottaa sitä, mitä kuluttajat haluavat?

Kun lukee teollisuuden osavuosikatsauksia ja vuosikertomuksia kuvataan siellä liiketoiminnan lähiajan riskiksi raaka-aineen hinnannousu. Eikö jo tämä kerro aika paljon ja kuvaa sitä, kuka on portinvartijana maatalouden tuottajahinnoista puhuttaessa. Onko se riski, että koko ketju menestyisi ja välttämättömyyshyödykkeen hinta olisi sillä tasolla, että ketjun jokainen lenkki menestyisi?

Toki ylituotanto laskee hintoja, aina. Mutta, miksi vienti isossa mittakaavassa on niin vaikeaa, että tällä hetkellä esimerkiksi sianlihasta maksetaan Suomessa 15–20 prosenttia alle Euroopan keskihinnan? Eikä kyseessä ole hetkellinen poikkeustilanne vaan tilastoja tutkimalla voi havaita, että meidän 2010-luvun vertailukelpoinen keskihinta on alle Euroopan keskihinnan.

Paljon puhutaan ruokastrategiasta, ruokaviennin edistämisestä ja innovoinneista. Olisiko ensin syytä selvittää kilpailukyvyn heikot kohdat, läpivalaista koko ketju ja miettiä, miksi me emme ole maatalouden suurvalta. Sitten meidän tulisi päättää haluammeko keskittyä kotimarkkinoihin vai ryhtyä ruokaviennin ammattilaisiksi. Tätä ei voi tehdä puolittain eikä vientiä voi laittaa vain yhden tai kahden maan varaan. Toki se loisi myös volatiliteettia tuottajahintaan, mutta mitä sitten?

Markkinat on aina oikeassa, ja valitettavasti Suomen laadukkaan ruuan pohjatyölle markkinat antavat murska-arvion. ◻