Yrittäjältä: Ruuantuotannon ei pitäisi olla niin kovin vaikeaa
Viime aikoina omalle tutkalle on osunut keskustelu uudistavasta viljelystä, tai hienommin sanottuna regeneratiivisesta viljelystä. Tämä uusi viljelymuoto on saanut jalansijaa erityisesti siksi, että tietyt ostajat ilmoittavat suoraan, etteivät ota vastaan viljaa, joka ei täytä näitä regeneratiivisia kriteerejä. Käytännössä tämä tarkoittaa myös sitä, että esimerkiksi turvepellot, jotka ovat olleet varmoja sadontuottajia kuivina katovuosina, joutuvat pois viljelystä. Viljelijän näkökulmasta tilanne on vähintäänkin haastava.
Ei minulla pelkkää pahaa sanottavaa uudistavasta viljelystä ole. Päinvastoin, siinä tehdään paljon oikeita ja hyviä asioita: maan rakenne paranee, satojen pitkäjänteinen kehitys on lupaavaa, ja hiilensidonnan näkökulmasta hyödyt ovat selvät. Silti on pakko kyseenalaistaa toimintamallin ristiriitaisuus ja paikoin esiintyvä tekopyhyys.
On erikoista, että suomalaiselta viljelijältä vaaditaan äärimmäistä puhtautta ja vastuullisuutta. Tämä nostaa luonnollisesti tuotannon kustannuksia ja heikentää kannattavuutta. Samalla kuitenkin rajan yli saa vapaasti tuoda rekalla Virosta glyfosaatilla tuleennutettua ruista, jota myydään kuluttajalle kotimaisen rinnalla – usein jopa edullisemmalla hinnalla. Tällainen käytäntö hämärtää käsitystä siitä, mitä vastuullisuudella ja kotimaisuudella lopulta tarkoitetaan.
Suomalaisella ruualla on vahvat myyntivaltit maailmalla:
puhtaus, antibioottivapaus, vastuullisuus ja maku.
Kotieläinsektorilla näen samanlaista kaksinaismoraalia. Yrittäjänä seuraan tiiviisti kuluttajien käyttäytymistä ja kuluttajatutkimuksia, joissa toistuvasti korostuvat arvot, kuten vastuullisuus, puhtaus, hyvä maku ja halu tukea kotimaista. Silti käytännössä kuluttajan käsi käy usein sen halvimman tuotteen luokse, riippumatta tuotteen alkuperästä tai tuotantotavasta. Siksi en ymmärrä, miksi meidän pitää väkisin keksiä jokin uusi hiilihimmeli. Loppujen lopuksi kuluttajaa kuitenkin kiinnostavat vain maku ja hinta – muu on teollisuuden keksimää.
Tästä minulle herää kysymys, miksi me täällä Suomessa teemme ruuantuotannosta jatkuvasti vaikeampaa ja kalliimpaa? Suomessa on poikkeuksellisen korkea tuotantostandardi, jonka ansiosta ruuantuotannon vientipotentiaali olisi erinomainen. Suomalaisella ruualla on vahvat myyntivaltit maailmalla: puhtaus, antibioottivapaus, vastuullisuus ja maku. Silti olemme tehneet kotimaisen ruuan vientiponnisteluista valtavan byrokraattista ja hidasta.
Tuore esimerkki kuvaa hyvin tätä byrokratiaa: Valkoisesta talosta asti tiedusteltiin suomalaisia kananmunia Amerikan markkinoille, mutta virkamiehet kertoivat, ettei vienti onnistu ilman erillistä hanketta. Epäilen, että siinä vaiheessa, kun hanke on saatu vietyä loppuraporttiin ja loppumaksatukseen asti, on Yhdysvaltain munapula jo ratkaistu. Nopeus ja ketteryys eivät tunnu kuuluvan suomalaisen ruokaviennin vahvuuksiin, vaikka markkinoiden vaatimukset sitä edellyttäisivätkin.
Tämän lisäksi suomalainen kuluttaja ei ole valmis maksamaan lisähintaa salmonellavapaudesta, pitkästä hännästä, hormoni- ja antibioottivapaudesta tai monenlaisista ylimääräisistä raportoinneista, joita milloin minnekin vaaditaan.
Sen sijaan, että kehitämme jatkuvasti itsellemme uutta byrokratiaa ja hankalia sääntöjä, ja että virkamiesten täytyy aina lukea sääntökirjaa tiukimman kautta, voisimme keskittyä siihen, missä olemme parhaimmillamme: tuottamaan kauppoihin laadukkaita, terveellisiä ja turvallisia tuotteita. Yksinkertainen ja selkeä toimintatapa hyödyttää sekä tuottajia että kuluttajia ja pitää suomalaisen ruuantuotannon kilpailukykyisenä. ◻