Uuden edessä
Nykyinen maailmantilanne on varmasti mennyt meistä monella tunteisiin. Raakalaismainen sota, vieläpä kohtuullisen lähellä, pysäyttää. Samalla se osoittaa, ettei ihminen ole vuosisatojen saatossa juurikaan muuttunut.
Tuntuu aika uskomattomalta, kuinka helposti pedonkarvat ilmestyvät digitalisoituneen ihmisiskunnan nahan alta näin vielä kaksituhattaluvullakin.
Meidän ukrainalainen työtiimimme on tuonut tilanteen yrityksessämme erityisen lähelle. Omat taloushaasteet ja vaikeudet ovat tuntuneet varsin kohtuullisilta, kun seuraa toisten hätää heidän läheistensä turvallisuudesta.
Mieleen on jälleen muistutettu ne jäähyväiset, joita on meikäkäläisilläkin rautatieasemilla aikoinaan jätetty sotaan lähdettäessä. ”Vieläkö joskus tapaamme elävinä,” on todellinen murhe. Sen rinnalla muu himmenee.
Turva, ja kaikki sen sisältämä, on noussut jälleen arvoonsa. Vaan miksi olennaisuuksien ymmärtämiseen tarvitaan sota, pandemia tai muu vastaava koettelemus? Ihmiskunta on läpi historiansa syyllistynyt samaan.
Hyvinä aikoina turhuudet ovat ottaneet sijaa, kunnes pahat päivät pistävät arvojärjestyksen taas kohdilleen. Näinhän se on ollutkin ollut jo roomalaisajoista lähtien eikä niistä ole viisastuttu.
Turva väkivallalta ja kylläinen vatsa ovat tunnetusti ihmisen perustarpeita. No, meillä monella vatsa taitaa ajaa kyllä kaiken edelle, ainakin peilin kertomana.
Jos vähän ilkeästi yksinkertaistetaan, ihminen ei kovin nauti hyvästäkään teatteriesityksestä, jos pari päivää on tullut mutusteltua pelkästään kopiopaperia ja nälkä kurnii!
Siksi on ollut ihmeellistä seurata, kuinka välinpitämättömästi länsimaiset sivistysvaltiot ovat suhtautuneet ruokaturvansa ylläpitämiseen.
On enimmäkseen keskitytty vain ruuan osuuden pienentämiseen päivittäisistä kulutusmenoista, jotta muulle jäisi riittävästi tilaa. On luotettu aina jonkun myyvän halvalla, kun vain rahaa tarjoaa. Vaan onko aina näin?
Joka tapauksessa oman alkutuotannon talous on yleisesti ajettu todella ahtaalle.
Tiloilla selviäminen ja kannattavan toiminnan ylläpitäminen on edellyttänyt äärimmäistä kulukuria. Sen lopputulos on nyt kaikkien nähtävillä.
Olemme ajautuneet täysin riippuvaisiksi halvoista itäpanoksista, oli sitten kyse energiasta, lannoitteista, kemikaaleista tai vaikkapa eläinlääkkeistä. Hinnan on pitänyt olla ratkaiseva valintaperuste.
Pahoin pelkään, että viljelijää vielä syyllistetään tästäkin, vaikka vastuulliset ovat aivan muualla.
Näköpiirissä ei ole nopeaa ulospääsyä tilanteesta, vaan taidamme olla uuden normaalin alkumetreillä. Resurssitehokkuus ja tuotos-panos-suhde monen muun ohella nousevat entistäkin tärkeämmiksi.
Taitavat ”vanhat” opit maanviljelystä nousta esiin mietittäessä lannan tehokasta käyttöä ja typensidontaa kaiken muun ohessa. Moni asia tullee uudelleen puntaroitavaksi.
Uskon kuitenkin tämän nostavan pohjoismaisen tuotantotavan arvostusta. Meiltä täältä Pohjolasta vielä puuttuvat paljolti maatalouden ”teknoilmiöt”. Viljely on varsin monipuolista, nurmiviljelyllä ja siihen liittyvällä kotieläintaloudella on melkoisen suuri osuus.
Myös tilakokomme on varsin kohtuullinen suureen maailmaan verrattuna, mikä myös vaikuttaa viljelyteknologiaan ja -panoksiin.
Totta kai meidänkin on täällä kirittävä ja pyrittävä entistä parempaan. Mutta tarvittavat muutokset ovat kuitenkin paljon maltillisempia ja helpommin toteutettavissa kuin monessa muussa maanosassa.
Haaste on joka tapauksessa mittava. Väestön määrä kasvaa kohti 10 miljardin rajapyykkiä. Se merkitsee valtavia massoja ruokaa joka ikinen päivä.
Ilmasto-olosuhteet muuttuvat, paineet ympäristön ja ilmaston huomioimiseen kasvavat.
Energiamyllerrys on vielä tähän päälle uusi tekijä. Se myös hidastaa povattua keinoruuan mukanaan tuomaa ruokavallankumousta. Päästötön energia ei liene hetkeen kovin edullista ja sen ottajia taitaa olla kohta jo jonoksi asti.
Me viljelijät ja meidän ammattitaitomme hyödyntää auringon voimaa ratkaisee siis pelin – edelleen. ◻