Saamattomuutta, laiskuutta vai välinpitämättömyyttä?
Tätä kirjoitettaessa poliittiset lakot ovat menossa ja keskustelu käy kuumana. Hallitus on huolissaan Suomen kustannuskilpailukyvystä ja investointiasteesta. Erikoista, ettei maatalouden kustannuskilpailukyvystä kukaan tunnu olevan huolissaan.
Maatalouden kannattavuudesta ollaan puheissa huolissaan, mutta huonosti kohdennettuja tukihimmeleitä lukuun ottamatta huoli jää puheen tasolle. Tämä näkyy parhaiten siinä, miten kaikesta huolipuheesta huolimatta yhteiskunta heikentää maatalouden kustannuskilpailukykyä monesta eri suunnasta.
Seuraava kilpailukyvyn heikennys tulee vuoden vaihteessa, kun sikojen pitopaikkavaatimukset muuttuvat ja sioille on tarjottava enemmän tilaa. Tilavaatimukset ovat Euroopan keskiarvoa isommat jo nyt, mutta vuoden 2025 alusta ero kasvaa entisestään. Pitopaikkavaatimusten muuttumisen kustannukset ovat tilakohtaisia, mutta suuruusluokka on noin neljä senttiä kiloa kohti, eli esimerkiksi 300 emakon yhdistelmätilalla voi kannattavuusheikennys olla jopa 30 000 euroa. Sinänsä tämä on tietenkin ok; markkinathan korjaa tilanteen ja hinta nousee? Tietenkään tämä ei ole niin yksinkertaista, koska ”eettinen” kauppa ja julkinen sektori päästävät markkinoille tuotteita, joita kyseiset pitopaikkavaatimukset eivät koske.
Sikatalouden yksi merkittävimmistä haasteista ja kustannuskilpailukyvyn heikentäjistä on salmonella. Salmonellan torjunta on lakisääteinen velvollisuus ja se maksaa elinkeinolle suoraan 10–15 miljoonaa euroa vuodessa. Laskulle on etsitty maksajaa jo useamman vuoden ajan, mutta kuten yleensä, kakun syöjiä kyllä löytyy, leipojia ei niinkään.
Salmonellan torjunta on ensi sijassa kansanterveystyötä ja sen merkitys yhteiskunnalle on erittäin suuri. Siksi onkin käsittämätöntä, ettei salmonellatyötä arvosteta. Salmonellatyön kustannuksien jakamista leveämmille hartioille on työstetty jo pitkään, mutta usean vuoden palaveraamisien, työryhmien, hankkeiden ja suoranaisen vatuloinnin jälkeen asiaa ei ole saatu ratkaistua. Väkisinkin tulee mieleen, onko kyseessä vain saamattomuutta, laiskuutta ja välinpitämättömyyttä?
Maataloudella kestohaaste on hiilijalanjälki ja ympäristö. Tuntuu, että maatalous on ajautunut altavastaajan rooliin. Suomalaista maataloutta moititaan, ettei se ole kyennyt pienentämään hiilijalanjälkeensä samalla tavalla kuin teollisuus.
Onkin totta, että maatalouden päästövähenemä on 2000-luvulla ollut aika pieni, mutta onko se koko totuus? Vuosina 1990–2000 maatalous oli käytännössä ainut sektori, jonka kasvihuonekaasupäästöt alenivat. Maatalouden päästöt alenivat 11,9 prosenttia, kun Suomen kokonaispäästöt kasvoivat 1,4 prosenttia.
Kun lukuja tarkastelee lisää, huomataan, että osa maatalouden päästöistä lasketaan energiasektoriin. Energiasektori on ollut tärkein kasvihuonepäästöjen alentaja viime vuosina, ja osa tästä päästöalenemasta on tullut esimeriksi maatalouden työkoneista ja lämmitysenergiasta. Maatalous on maksanut nämä päästövähennykset kallistuneiden traktorien, puimurien ynnä muiden muodossa, mutta ei ole saanut niistä tulevaa päästöalenemaa hyväkseen. Tätä ei keskustelussa huomioida, onko kyseessä saamattomuus, laiskuus vai välinpitämättömyys? Ei kai sentään tarkoitushakuisuus?
Maatalous on erittäin monimutkainen kokonaisuus ja sen hahmottaminen on vaikeaa. Tietämättömyys on ymmärrettävää, mutta huvittavan turhauttavaa on, että monimutkaisuudesta huolimatta kaikki tuntuvat olevan maatalouden asiantuntijoita. Jatkuvaa kustannuksien lisäämistä perusteellaan kaikkien edulla ja kuluttajan toivomuksilla, mutta tiedetäänkö edes mitä ollaan tekemässä?
Silmiä avaavaa ja hieman järkyttävää oli lukea Krista Mikkosen (vihreä, nykyinen kansanedustaja, valtiovarainvaliokunnan maatalousjaoston jäsen ja entinen ympäristö- ja ilmastoministeri) sekä Tiina Elon kansanedustaja (vihreä, maa- ja metsätalousvaliokunnan jäsen) debattikirjoitusta Ravinteet on saatava kiertoon ja biokaasulle on luotava kannustavat markkinat (Kauppalehti 4.3.2024). Mikkonen ja Elo olivat erittäin huolestuneita Orpon hallituksen aikeista tehdä karjanlantapoikkeuksesta pysyvä. Tekstissään he kirjoittavat näin: ”Viime vuonna astui voimaan uusi fosforiasetus, joka sääntelee fosforin käyttöä maa- ja puutarhataloudessa sekä viher- ja ympäristörakentamisessa. Sen tavoitteena on vähentää vesistöjen fosforikuormitusta ja peltojen korkeita fosforipitoisuuksia. Muutoksen myötä karjanlantapoikkeuksesta luovutaan vuonna 2025 eli sen jälkeen lantaa ei enää saa levittää suoraan pelloille.”
Karjanlantapoikkeus on tärkeä osa ravinteiden tehokasta kierrätystä enkä ymmärrä, miten se voisi lisätä ravinnevalumia, mieluumminkin toisinpäin. Mitä se kertoo maatalousvaliokunnan tasosta, kun sen jäsen ei edes tiedä, mikä karjanlantapoikkeus on? En epäile ollenkaan, etteikö maatalousvaliokunnalle olisi annettu kaikki tarvittava ja oikea tieto, mutta ehkä jotkut jäsenet ovat jo ajatelleet osaavansa asian ja jättäneet läksyt tekemättä. Saamattomuutta, laiskuutta vai välinpitämättömyyttä? ◻