Minne menet — Suomen maatalous

Säätytalolla on väännetty valtakuntaan uutta hallitusta ja samalla määritelty maamme seuraavien vuosien kehityksen suuntaa.

Paljon on ollut puhetta valtiontalouden tilasta ja sen sopeuttamistarpeista. Vertailu muihin Pohjoismaihin antaakin hyvän kuvan edessä olevasta urakastamme.

Maatalous on yhtenä merkittävänä tekijänä mukana keskusteluissa tai ainakin sen pitäisi olla. Viimeaikaiset dramaattisetkin tapahtumat ovat nostaneet omavaraisen ruokaketjun merkityksen uudelle tasolle. Eikä ruuan merkitys meidän hyvinvoinnillemme tule vähenemään, jos on uskominen ilmastonmuutoksen ja väestönkasvun ennusteita.

Samaan aikaan luodaan painetta maankäyttösektorille päästöjen vähentämiseksi ja hiilinielujen kasvattamiseksi. Puhutaan ruokamurroksesta.

Minulle tämä puhe ei oikein ole auennut. Liekö syynä, ettei taustastani löydy sen paremmin yliopistotutkintoa kuin tutkijauraakaan.

Kansainvälisesti vertailtuna meiltä puuttuvat ruoantuotannosta ääri-ilmiöt eli ylilyönnit. Meillä ei ole taivaanrantaan päättyviä monokulttuuripeltoja, ei kymmenien tuhansien eläinten feedloteja eikä lypsynavetoita. Niin kemikaalien kuin lääkeaineiden käyttö on meillä hyvin kontrolloitua ja vähäistä.

Maaseutumme on hyvin monimuotoista ja elävää – pellot ja metsät vaihtelevat pieninä kuvioina. Yksi suurimmista epäkohdistamme lienee Varsinais-Suomen nurmiviljelyn vähenemisen mukanaan tuoma Saaristomeren rehevöityminen.

Melkein tekisi mieleni sanoa, että maailma olisi ainakin lähellä pelastumista, jos muuallakin ruoka tuotettaisiin tavallamme. Murrostarpeella syyllistämisen sijaan puhuisinkin enemmin keinoista, joilla hyvä nykytila saataisiin säilymään ja – totta kai – myös paranemaan.

Julkisen keskustelun paineen pelkään kuitenkin ohjaavan hallitusneuvottelijoidenkin ajatukset radikaalien tekojen suuntaan. Ainakin puheissa on jo väläytelty liha- ja rasvaveroa muun muassa.

Itse haluaisin rakentaa meille ruokastrategian.

Kuten missä tahansa yrityksessä strategiassa määritellyt tavoitteet ohjaavat toimintaa myös yhteiskunnassa. Siksi olisi hyvä yhdessä määrittää, mitä haluamme maataloudeltamme.

Mitä meillä tuotettaan, kuinka paljon, millä laatutasolla ja millä kestävyyskriteereillä? Millaiseen tilarakenteeseen meidän tulisi pyrkiä? Mitä tämä edellyttää maatalouspolitiikalta, mitä kilpailulainsäädännöltä. Mikä olisi järkevä työnjako toimialan eri toimijoiden kesken, jottei vähiä resursseja hukattaisi turhiin päällekkäisyyksiin?

Siksi hallitusohjelman laatijoilla on nyt tarkan harkinnan paikka. Millä kilpailulainsäädännön muutoksilla estetään suomalaisen elintarviketeollisuuden jääminen ulkomaisten suuryritysten jalkoihin?

Toisaalta on myös varmistettava kotimaisten viljelijöitten pärjääminen kasvavan teollisuuden kanssa. Millä eväillä mahdollistetaan ruokaviennin kasvu? Miten varmistetaan maatilojen rakenteen ja kustannuskilpailukyvyn kehittyminen edelleen? Mikä tutkimuksen rooli on kokonaisuudessa ja mitkä ovat sen strategiset painopistealueet?

Ruoka ei tule lautasellemme näpertelyllä. Se edellyttää kestävää toimintatapaa, mutta myös tehokkuutta kaikilla osa-alueilla. Se edellyttää edellisten lisäksi myös kaupan vastuunkantoa kokonaisuudesta.

Tätä kaikkea pohti jo ennen vaaleja parlamentaarinen työryhmä ja sai aikaan kohtuullisen hyviä ajatuksia ja toimenpide-ehdotuksia. Ruokastrategiaa on hyvä alkaa rakentamaan sen työn pohjalle. Työhön on saatava mukaan koko ketju viljelijästä kuluttajaan saakka.

Nyt on aika kääriä hihat suomalaisen ruokaketjun menestyksen varmistamiseksi. ◻