Säästäminen toteutettava tarkasti myös emolehmätilalla

Vaikka emolehmätuotanto perustuu hyvin pitkälle kotoisiin karkearehuihin, kallistuneet väkirehut kuormittavat enemmän tai vähemmän myös niiden taloutta. Moni emolehmätila saattaa juuri nyt miettiä, voisiko väkirehujen käyttöä vielä jotenkin järkeistää ilman, että eläinten kasvu, terveys ja hyvinvointi varaantuvat.

Emolehmätilojen taloutta rasittavat pitkälti samat kallistuneet tuotantopanokset kuin muitakin kotieläintiloja eli lannoitteet, polttoaineet ja rehumuovit.

Sen sijaan kohonneet viljan ja väkirehujen hinnat eivät tunnu vasikkatuotantoon keskittyneillä emotiloilla aivan yhtä rajusti kuin vaikkapa jatkokasvatusta harjoittavilla lihanautatiloilla. Voimakkaasti laiduntamiseen panostaneilla emolehmätiloilla väkirehuja ei välttämättä juuri tarvita, mutta silti monilla emotiloilla väkirehujen käyttöä joudutaan nyt pohtimaan entistäkin tarkemmin.

“Emotiloillakin on karsittu kustannuksia koko ajan ja aika minimissä ollaan jo. Kyllä moni miettii nyt, pystyykö eläimille viljaa antamaan tai sitä ostamaan, jos omaa ei ole”, kertoo emolehmätuotannon erityisasiantuntija Urpu Tanner-Koopmans ProAgria Etelä-Pohjanmaasta.

Tilanne on hänestä nyt hyvin ristiriitainen, kun täytyisi sovittaa yhteen sekä taloudellinen näkökulma että eläinten hyvinvointi, kasvu ja terveys, joilla taas voi olla vaikutuksia tilan talouteen hyvinkin pitkälle tulevaisuuteen.

Jos emolehmätilalla tuotetaan vain vasikoita, väkirehulisää tarvitaan lähinnä imettäville emoille ja vasikoille. Tällöin mahdollisuudet säästää väkirehukustannuksissa ovat varsin rajalliset, mutta joitakin järkeistämisen keinoja saattaa silti löytyä. Muutamia seikkoja on kuitenkin syytä ottaa huomioon, jotta eläinten kasvu, terveys, hedelmällisyys ja hyvinvointi turvataan myös pidemmällä tähtäimellä.

Vaikutuksia pitkälle tulevaisuuteen

Imettäville emoille väkirehua annetaan pääsääntöisesti poikimisen tienoilta lähtien. Väkirehuista nipistämistä juuri tässä kohden Tanner-Koopmans harkitsisi tarkkaan.

Jos poikinut emo ruokitaan kovin kevyesti, sen ternimaidon laatu sekä maidontuotanto kärsivät ja vasikka saa huonon kasvuunlähdön. Jos emo vielä pääsee laihtumaan ja sen tiinehtyminen viivästyy, tilan poikimakausi saattaa venyä ja vaikutukset voivat heijastua tilan talouteen vielä seuraavana vuonnakin.

Asia ei silti ole aivan näin mustavalkoinen, vaan siihen vaikuttavat myös rehujen laatu, emolehmien lihavuuskunto, poikima-ajankohta ja rotukin. Esimerkiksi syyspoikiville imettäville emoille tarvitaan sisäruokintaan todella hyvää säilörehua, jonka D-arvo saisi olla vähintään 640. Joutilaat umpilehmät tulevat toimeen hieman heikomminkin sulavalla säilörehulla, jonka D-arvo olisi hyvä olla vähintään noin 600, hieman rodustakin riippuen, Tanner-Koopmans kertoo.

Kovin myöhään tehtyä, heikosti sulavaa säilörehua eläin ei välttämättä pysty syömään tarpeeksi ja silloin täydennykseksi tarvitaan myös väkirehua tai parempaa säilörehua, vaikkapa apilasta. Sitä kannattaa käyttää vasta poikimisen jälkeen, jotta välttyttäisiin poikimisongelmilta ja halvaantumisilta.

”Seosrehuvaunu olisi yksi hyvä vaihtoehto erilaatuisten rehujen yhdistelemiseen, mutta ikävä kyllä se on emotiloille yleensä liian kallis investointi, varsinkin tässä kustannustilanteessa”, Tanner-Koopmans harmittelee.

Väkirehukaan ei aina ole automaattinen oikotie onneen. Tanner-Koopmans huomauttaa, että erittäin hyvä, sulava säilörehu voi emolehmien ruokinnassa olla jopa parempaa, kuin alhaisen hehtolitrapainon vilja.

Kotoiset karkearehut analyysiin

Pienemmät rodut, kuten hereford ja angus, tunnetaan tehokkaina karkearehun hyväksikäyttäjinä, mutta muunrotuisetkin emot pärjäävät karkearehulla varsin hyvin, kunhan se vain on hyvää, Tanner-Koopmans arvioi. Hän kyseenalaistaa ajatuksen, että emotilan kannattaisi aina tehdä säilörehu mahdollisimman myöhään, jotta emot eivät lihoisi liikaa.

Laiduntamiseen ja laitumen laatuun erityisesti panostavilla tiloilla emot voivat olla jo valmiiksi tuhdissa kunnossa sisäruokintakaudelle lähtiessään, jolloin väkirehulisää ei välttämättä tarvita.

Jos kaavailee tinkivänsä väkirehuista, on entistäkin tärkeämpää tuntea kotoisten karkearehujen laatu ja sisältö, jotta varmuudella tietää, mitä niiltä voi odottaa ja kuinka paljon pelkkään karkearehuun uskaltaa nojata. Siksi etenkin tässä tilanteessa kannattaa Tanner-Koopmansin mielestä teettää kotoisista rehuista analyysit ja suunnitella ruokinnan kokonaisuus sen pohjalta. Näin varmistaa, että emot saavat täytettyä omat ravinnontarpeensa ja ne pystyvät myös antamaan vasikalle hyvän alkuunlähdön.

Niukasta ruokinnasta mahdollisesti seuraavia tiinehtyvyysongelmia tuskin kukaan kaipaa, sillä vuoden tyhjän panttina pyörivä emo on kallis emo.

“Ongelmia ei välttämättä tule heti, mutta niitä voi tulla pidemmällä aikavälillä, varsinkin, jos tilan emot ovat jo lähtötilanteessa keskimääräistä laihempia.”

Ryhmittely ruokinnan avuksi

Tanner-Koopmansin mukaan emolehmien kuntoluokituksen merkitys kyllä tiedostetaan tiloilla varsin hyvin, mutta monesti lihavuuskuntoa arvioidaan vain ruokintapöydältä käsin sen sijaan, että kokeiltaisiin vieressä näppituntumalla.

Emojen ryhmittely lihavuuskunnon ja poikima-ajankohdan mukaan helpottaa osaltaan väkirehun käytön järkeistämistä, ja tiivis poikimakausi puolestaan helpottaa ryhmittelyä. Jos tilalla suinkin on mahdollisuudet edes jonkinlaiseen ryhmittelyyn, kannattaa ainakin selkeät ääripäät, lihavat ja toisaalta laihat, erotella omiin ryhmiinsä.

”Poikivat hiehot ja mahdollisesti myös kerran poikineet sopivat laihojen joukkoon, jolloin normaalikuntoiset jäävät kolmanneksi ryhmäksi”, Tanner-Koopmans havainnollistaa.

Näin arvokkaat väkirehut voi kohdentaa niitä eniten tarvitseville ja toisaalta pulskimmat emot eivät pääse lihomaan enempää.

Urpu Tanner-Koopmans arvelee, että monilla tiloilla on jo tänä vuonna päädytty antamaan vasikoillekin aiempaa vähemmän väkirehua.

“Jotkut antavat väkirehua laitumella aika alustakin asti, mutta yleensä ainakin jonkin aikaa ennen jatkokasvatukseen lähtöä.”

Asiantuntijan mukaan laitumella väkirehun annostelu voi olla haastavaa, jos ruokintapaikkoja ei ole kaikille.

“Laitumella sitä on melkeinpä oltava joko vapaasti saatavilla tai ei sitten ollenkaan.”

Kivennäisiä ja “pakkaslisää”

Vaikka emolehmien väkirehuista olisikin varaa harkiten hieman tinkiä, kivennäisistä emolehmäasiantuntija ei lähtisi säästämään.

Jos tilalla on aiemmin käytetty hyvin seleenipitoisia lannoitteita, voidaan ehkä jonkin aikaa selvitä ilman seleenikivennäistäkin, mutta pidemmän päälle eläinten hyvinvointiongelmat voivat alkaa kasaantua.

“Vasikoita voi jopa kuolla, jolloin tilan talous on kohta entistä suuremmissa vaikeuksissa. Kivennäisistä en kyllä tinkisi”, Tanner-Koopmans toteaa.

Hän muistuttaa myös, että talvipakkasten koittaessa emolehmä tarvitsee normaalia enemmän energiaa pitääkseen yllä ruumiinlämpöään. Mitä kovempi pakkanen, sitä enemmän lisärehua tarvitaan. Tämä pakkaslisä on yllättävän suuri.

Ummessa olevat emot kykenevät kyllä syömään pakkasella enemmän karkearehua ja näin paikkaamaan lisääntynyttä tarvetta, mutta valmiiksi laihalle emolle ja etenkin kasvavalle vasikalle lämpötilan ylläpito on haasteellisempaa.

Luonnovarakeskuksen tutkijan, Maiju Pesosen mukaan 10 asteen pakkasella hyväkuntoinen emolehmä kuivassa makuupaikassa tarvitsee 20 prosenttia normaalia enemmän energiaa ja 20 asteen pakkasella energiaa kuluu peräti 40 prosenttia tavanomaista enemmän.

Tanner-Koopmans huomauttaa, että tulevalla talvikaudella lisähaasteita voi emotiloilla koitua myös vesikuppien sulana pysymisestä, jos pelätyt sähkökatkokset toteutuvat suuremmassa mittakaavassa.

Onko lehmävasikat kasvatettava itse?

Jos emotila kasvattaa tuottamansa vasikat itse teuraaksi asti, tilanne väkirehujen rehujen suhteen muuttuu olennaisesti.

Loppukasvatuksessa karkeasti puolet rehun kuiva-aineesta tulee väkirehuista, eikä niistä ole varaa kovin paljon vähentää ilman, että eläinten kasvu ja lihakkuus alkavat kärsiä. Hyvin sulavaa valkuaispitoista säilörehua tarvitaan tällöin enemmän, ja jos se on aikaisin korjattua, on määrää vastaavasti kertynyt vähemmän.

Tanner-Koopmansin mukaan väkirehujen hinta ja hyvälaatuisen säilörehun riittävyys on nyt iso haaste lihanautatiloilla, joista jotkut ovat ehkä jo tästä syystä ottaneet tavallista vähemmän vasikoita vastaan. Hän pelkää, että jossakin vaiheessa etenkin lehmävasikat alkavat emotiloilla jäädä käteen, jolloin tiloilla tarvittaisiin paitsi enemmän väkirehua, myös ylimääräistä tilaa nuorten eläinten kasvatukseen.

“Ei ehkä vielä olla aivan siinä tilanteessa, mutta välillä tämä käy mielessä.” ◻

Kirjoittaja on agronomi, MMM, vapaa toimittaja ja KMVETin avustaja.