Lehmien liian lyhyt kestoikä on vaikea pulma kaikkialla. Ongelman voi kuitenkin ratkaista ja poistaa. Sen todistavat Warpen kylässä, Bremenin ja Hannoverin puolivälissä, maitoa tuottavat Annette ja Conny Derboven.

Perheyrityksen karjassa on 500 lehmää, ja keskituotos lähentelee 11 000 kiloa maitoa. Erityisintä karjassa on kuitenkin lehmien huikea elinikäistuotos.

Poistettujen lehmien elinikäistuotos on noin 56 000 kiloa ja elossa olevien elinikäistuotos noin 39 000 kiloa maitoa. Derbovenin karjan elinikäistuotos on noin kaksinkertainen verrattuna Saksan keskiarvoon, joka vuonna 2012 oli 26 092 kiloa maitoa. Se on noin tuhat kiloa enemmän kuin suomalaislehmien elinaikanaan saavuttama tuotos.

Saksalainen lehmä tuottaa keskimäärin 12,9 kiloa elinpäivää kohti. Suomessa elävien lehmien tuotos elinpäivää kohti oli viime vuonna 12,4 kiloa ja poistettujen 13,9 maitokiloa elinpäivää kohti. Suomessa elävien lehmien koko maan keskiarvo vuonna 2013 oli 18 726 kiloa maitoa elinaikana.

Derbovenin tulokset ovat siis aivan omaa luokkaansa. He pitävät lehmänsä pitkään karjassa. Siitä kertoo uusimisprosentti, joka on tilalla vain 16. Suomalaisissa tuotosseurantakarjoissa keskimääräinen lehmien poistoprosentti oli viime vuonna 32,5.

Derbovenit todella haluavat pitää lehmiä hengissä, eikä niitä poisteta heti ensimmäisistä hedelmällisyysongelmista. Siitä kertoo lehmien keskiarvo, 2,3 siemennystä tiineyttä kohti. Hiehot tiinehtyvät selvästi vähemmällä, 1,6 siemennyksellä tiineyttä kohti. Suomessa on kahtena viime vuonna tehty keskimäärin 2,01 siemennystä poikimista kohti.

Kun lehmät eivät päädy nopeasti teurastamoon, Derbovenit pystyvät tekemään kohtalaisen tilin myös hiehoja myymällä. Tilalta lähtee vuosittain myyntiin noin 200 hiehoa, joista on saatu keskimäärin yli 2 000 euroa kappaleelta.

Ja mikäpä on hiehoja myydessä, kun eläimet ovat menestyneet erinomaisesti Saksan näyttelyissä, ja karjan tunnusluvut ovat varsin muhkeat. Keskituotos on noin 10 700 kiloa vuodessa. Maidossa on rasvaa 3,8 ja valkuaista 3,4 prosenttia.

50 vuotta määrätietoista kehittämistä

Huipputuloksia ei ole hankittu hetkessä. Tilan historia alkaa vuodesta 1961, jolloin Gerhard ja Lieselotte Derboven ostivat tilan ja muuttivat sinne tyttäriensä Susanne, Sabine, Ulrike ja Annette kanssa. Peltoa oli tuolloin 27 hehtaaria ja lehmiä 20.

Perheen 50 vuoden historian aikana on tapahtunut paljon. Tarkkailuvuonna 1980/81 tilalla oli Saksan paras karja, joka tuotti 160 000 kiloa maitoa vuodessa.

Vuonna 1982 Annette Derboven meni naimisiin Conny Oltroggen kanssa, ja nuori pari alkoi investoida voimakkaasti. Tilalle rakennettiin virallisesti 60 lehmän pihatto, jossa pidettiin epävirallisesti 120 lehmää. Se osoittautui ongelmalliseksi, kun kiintiöjärjestelmä asetettiin vuonna 1984.

Tuolloin tilalla oli noin sata lehmää, joiden keskituotos oli 7 300 kiloa maitoa. Maitokiintiötä saatiin kuitenkin vain 370 000 kilolle, joten yli 300 000 kiloa maitoa jäi ilman kiintiötä. Sakkomaksut kiintiön ylittämisestä olivat tuolloin huikeita, ja tilalla aloitettiin juuston tekeminen. Vuonna 1990 saatiin ostettua 300 000 litran kiintiö Baijerista ja siirrettyä se Alasaksin alueelle.

Vuonna 1992 alettiin rakentaa tilan talouskeskusta uuteen paikkaan. Vuonna 2001 tehtiin uudet nuorkarjatilat, ja vuonna 2006 lypsyasema sekä lisää nuorkarjatilaa ja paikat noin 200 eläimelle.

Vuonna 2009 lisättiin lehmäpaikkoja 200:lla, sekä asennettiin katolle 60 kW aurinkokennot, kuten saksalaistiloilla on viime vuosina tehty. Niitä täydennettiin seuraavana vuonna toisella 60 kW kennostolla sekä 190 kW biokaasulaitoksella, ja vuonna 2011 vielä 160 kW aurinkokennoilla.

Biokaasulaitos laajeni vuonna 2012 vielä 250 kW tehoon. Välivuosina lisättiin lehmäpaikkoja 60–90 lisäpaikan askelilla.

Viimeisin rakennusinvestointi on vuodelta 2013. Silloin tehtiin eläinhalli, jossa voidaan esitellä myytäviä eläimiä ostajille, ja maidontuotantoa koululaisryhmille tai muille kiinnostuneille.

Nyt Derboveneilla on yhteensä noin tuhat eläintä. Alle vuoden ikäiset vasikat ja hiehot sekä lehmät asuvat päätilalla. Siemennettävät ja tiineet hiehot kasvavat toisella tilalla erillisessä hiehonkasvatusyksikössä.

Perhe suhtautuu intohimoisesti maidontuotantoon ja eläintenpitoon. Se näkyy tuotannon tuloksissa ja tilan siisteydessä. Kokonaisuus on tilalla mietittyä ja vuosikymmenten kehittämisen ja ammattitaidon tulos.

Lehmän kasvatus alkaa vasikasta

Derbovenit eivät tunnu tekevän tilallaan mitään erityisen ihmeellistä, mutta kaikki tuotantovaiheet hoidetaan huolella ja kokonaisuus on hyvin hallinnassa.

Tilan vasikat elävät elämänsä raittiissa ilmassa. Siitäkin huolimatta, että Pohjois-Saksassa voi talvella olla kunnolla pakkasta, ja luntakin nähdään.

Vastasyntyneet saavat heti ternimaitoa, ja ovat ensimmäisen elinviikkonsa yksilökarsinoissa lypsyaseman vieressä. Seuraavat kolme viikkoa ne viettävät igluissa pihalla.

Noin kuukauden iästä lähtien ne pidetään oljella kuivitetuissa tilavissa ryhmäkarsinoissa rakennuksessa, jossa yksi seinä on avonainen. Ryhmässä on aluksi enintään 8 vasikkaa ja myöhemmin 16.

Vasikat juotetaan täysmaidolla 60–70 päivän ikään saakka. Ne saavat maitoa kolmesti päivässä 2–3 litraa kerralla, yhteensä noin seitsemän litraa päivässä. Kiinteää rehua ja vettä on vapaasti saatavilla.

Elävänä syntyneitä vasikoita kuolee vain alle prosentin verran. Kuolleena syntyneiden määrä sen sijaan on suurempi, ensikoilla noin kymmenen ja vanhemmilla lehmillä noin viisi prosenttia.

Kun vasikat kasvavat hyvin, hiehot voidaan siementää ajoissa. Ensikot poikivatkin jo peräti 23,7 kuukauden iässä. Tämä on yksi merkittävä osatekijä tilan hyviin tuotanto-tuloksiin, sillä poikimaiän on sekä Suomessa että kansainvälisesti todettu olevan selvästi yhteydessä keskituotokseen.

Poikima-ajan hoitoon satsataan

Ummessaolevat, poikivat ja poikineet lehmät ovat erityisryhmiä, joita pitää seurata ja hoitaa mahdollisimman hyvin. Poikimisen ympärillä lehmille tulee eniten ongelmia, jotka voidaan välttää hyvällä hoidolla.

Siksi Derbovenien umpilehmien osastoon on tehty muutoksia. Ummessaolevilla ei isännän mielestä aiemmin ollut tarpeeksi mukavat olot.

Lehmät poikivat olkipohjaisissa ryhmäkarsinoissa, joissa on neljä lehmää karsinaa kohti. Neljän ryhmä pidetään samana koko ajan, ja karsinaan tuodaan uusia eläimiä vasta, kun viimeinenkin lehmä joukosta on poikinut. Sen jälkeen karsina siivotaan, ja sinne tuodaan uusi ryhmä.

Poikimisen jälkeen lehmiä seurataan niin kauan, että nähdään, että niillä on kaikki kunnossa. Jokaiselta poikineelta mitataan päivittäin kuume poikimisen jälkeen.

Umpilehmien yliruokintaa Derboven pitää isona virheenä. Siksi ne saavat rajoitetusti rehua kahdesti päivässä. Seoksessa on heinää, olkea ja maissisäilörehua.

Ensikot on erotettu muista lehmistä, sillä ne tarvitsevat enemmän energiaa kuin muut lehmät. Poikivien ensikoiden seoksessa on enemmän energiaa kuin vanhempien tunnutusrehussa.

Valoa, ilmaa ja mukava makuupaikka

Lehmien makuuparret on pyritty tekemään mahdollisimman mukaviksi, ja sopivan kokoisiksi. Niissä on paksulti sahanpurua, johon on sekoitettu kalkkia.

Kuivikkeet vaihdetaan 2–3 kertaa kuukaudessa. Parret siivotaan kolmesti päivässä.

Eläinhallit on rakennettu korkeiksi ja ilmaviksi, jotta ilma vaihtuu, eikä kesälläkään olisi liian kuuma. Ilmanvaihtoa on vanhimmissa rakennuksissa tehostettu runkoon ripustettujen tuulettimien avulla.

Kovalla tuulella tai pakkasella verhoseinät voidaan sulkea, mutta muuten ilma virtaa vapaasti. Avoin rakenne tuo rakennuksiin myös paljon valoa, mikä on lehmien kannalta tärkeää.

Raapat pitävät pihaton lantakäytävät puhtaina. Käytävien pinnat on kuvioitu, jotta ne eivät ole liukkaat ja pitävät sorkat kuivempina.

Kolme lypsykertaa edistää utareterveyttä

Utareterveys on yksi lehmien pitkän kestoiän kulmakivi. Derbovenin lehmät marssivat kolmesti päivässä lypsettäviksi 2 x 20 keskiasennusasemalle. Se mahdollistaa samaan aikaan rauhallisen, mutta nopean lypsyn.

Asemalla työskentelee kerrallaan vain yksi lypsäjä, joka ehtii lypsää 160 lehmää tunnissa. Kun lypsimet ovat kiinni toisella puolella, lypsäjä ehtii hyvin hakea toiselle puolelle lypsettävät sekä pestä utareet ja ottaa esisuihkeet. Asemalle tulon helpottamiseksi lehmät saavat lypsyn aikana ripauksen houkutusväkirehua.

Isäntä kertoo kolmesti päivässä lypsyn vähentävän utaretulehduksia. Niitä on vain alle prosentilla lypsettävistä, kunhan lehmät ovat ensin toipuneet poikimisesta. Heti poikimisen jälkeen tulehduksia on luonnollisesti enemmän.

Utareterveyttä vaalitaan myös lypsämällä vastapoikineet ja sairaat viimeisinä. Lypsyn jälkeen ei käytetä vedinkastoa.

Mahdollisimman vähän väkirehua

Tilan 300 peltohehtaarilla kasvaa maissia ja nurmea, jotka korjataan säilörehuksi. Peltoalasta 90–95 prosenttia tuottaa rehua lehmille ja 5–10 prosenttia massaa biokaasulaitokselle.

Tavoitteena on käyttää ostorehua niin vähän kuin mahdollista. 10 500 kilon maitotuotoksesta 7 500 kiloa syntyy pelkillä perusrehuilla, Derboven kertoo. Lehmät syövät keskimäärin 10–12 kiloa maissin kuiva-ainetta ja 3–5 kiloa nurmisäilörehun kuiva-ainetta päivässä.

Niiden lisäksi kuluu 6–6,5 kiloa väki-rehua lehmää kohti päivässä. Väkirehussa on maissijauhoa, soijaa ja rapsia. Tilan verkkosivuilla mainitaan erikseen, ettei väkirehu sisällä lisättyä rasvaa tai propyleeniglykolia.

Isäntä suunnittelee ruokinnan itse ja vastaa sen toteutuksesta. Hän säätää ruokintaa lehmien antamien signaalien ja lehmistä vastaavan tyttären kanssa käymiensä keskustelujen perusteella.

Rehun koostumuksen lisäksi on tärkeää, että lehmillä on runsaasti ruokintatilaa. Siksi eläinhallit ovat kaksirivisiä. Tilalla myös huolehditaan siitä, että eläimillä on aina tuoretta rehua edessään, eikä juomapaikoille saa olla pitkä matka.

Lehmiä ei laidunneta, mutta laidunnettavia riittää silti 300 eläimen verran, sillä hiehot ja umpilehmät ovat laitumella. Tavallisesti laidunkausi alkaa toukokuussa, mutta tänä vuonna kevät oli niin aikaisessa, että laitumelle pääsi jo huhtikuun alussa.

Eläinainekseen satsattu vuosikymmeniä

Yksi pitkän kestoiän tekijä on eläinten rakenne. Derbovenit ovat tosissaan satsanneet lehmien jalostukseen jo pitkään.

Jo 1980-luvun alussa tilalla oli Saksan paras keskituotos. 80-luvun puolivälissä eläinainekseen alettiin satsata entistä enemmän. Eläimiä vietiin Englantiin ja Irlantiin, joista niitä myös tuotiin.

1986 tehtiin ensimmäiset merkittävät eläinostot Englannista. Seuraavana vuonna Derbovenit perustivat huippulehmäsyndikaatin kahden muun maidontuottajan kanssa, ja toivat 500 alkiota. Ne valittiin lehmäperheistä, joissa oli vähintään kolme sukupolvea EX-luokitettuja, rakenteeltaan erinomaisia eläimiä, joilla oli huipputuotos.

Nykyisin Derbovenit käyttävät 5–10 prosentille eläimistä rotbunt-rodun sonnia, muille mustavalkoista holsteinia. Tilan verkkosivuilta löytyy lista tärkeimmistä sonneista, joiden spermaa käytetään.

Genomivalittuja sonneja käytetään 15–20 prosentille lehmistä. 70–75 prosenttia käytetyistä sonneista on jälkeläisarvosteltu. Erikseen mainitaan perinnöllisesti nupo sonni, Ladd P, jota käytetään 1–2 prosentille lehmistä.

Alkioita huuhdellaan ja siirretään 15–20 lehmään vuosittain.

Yritys on jaettu viiteen yksikköön

Tila on pohjoissaksalainen perheyritys, jossa työskentelevät Annette ja Conny Derboven sekä heidän kolme tytärtään. ”Tämä ei kuitenkaan ole tavallinen kokoluokka tällä alueella”, isäntä painottaa. ”Meillä on paljon työntekijöitä ja osa töistä on ulkoistettu.”

Kaikki viisi perheenjäsentä ovat tilalla töissä. Annette hoitaa laskut ja pankkiasiat. Kahdella tyttärellä on puolisot, ja kolmas käy maatalouskoulua, ja on sen verran töissä, kuin koululta ennättää.

Lisäksi tilan työvoimaan kuuluu neljä oppisopimuskoulutettavaa tai harjoittelijaa, jotka asuvat tilalla.

Perheenjäsenillä on selkeät omat vastuualueet. Yksi tytär vastaa nuorkarjasta, toinen lypsykarjasta ja kolmatta varten on rakenteilla juustola, jossa jatkossa myydään oman tilan juustoa.

Toinen vävyistä vastaa biokaasulaitoksen toiminnasta ja tilan koneista. Toinen vävy on erikoistunut naudanjalostukseen, ja on töissä tilan ulkopuolella.

Tila on myös jaettu viiteen eri yksikköön. Maidontuotanto, hiehonkasvatus, tuleva juustola, koneasema ja biokaasulaitos toimivat kaikki omina yrityksinään.

”Se vaatii paljon kirjanpitoa, kun yksiköt myyvät ja ostavat toisiltaan. Määrät pitää merkitä ylös joka päivä”, isäntä sanoo.

Kirjanpito vaatii tarkkuutta, sillä eri tuotteilla on eri yrityksissä erilaisia arvonlisäverokantoja. Myös muut viranomaisvaatimukset työllistävät tämänkokoisessa yrityksessä paljon, ja usein yllättäen.

”Näin isossa karjassa voi viedä kokonaisen päivän, kun viranomainen pyytää jostain asiasta lisätietoa”, Derboven harmittelee. Kaikkien viiden yksikön kirjanpito ja laskutus sekä eläinkirjanpito vaativat noin 1,5 henkilön työpanoksen vuodessa.

Kirjanpidon Derbovenit hoitavat itse. Neljännesvuosittain laaditaan tuloslaskelma ja ulkopuolisen tahon kanssa käydään verokeskustelut kahdesti vuodessa.

Noin 500 lehmän karjasta lähtee vuodessa meijeriin 5,2 miljoonaa litraa maitoa. Lisäksi biokaasulaitos ja aurinkokennot tuottavat sähköä, josta 90 prosenttia myydään tilan ulkopuoliseen sähköverkkoon ja 10 prosenttia kuluu omaan käyttöön. Sähkön ohella syntyvä lämpö käytetään lämmitykseen ja tulevan juustolan pästörointiprosessissa.

Johtaminen on tärkeä osa tuotantoa

Ison yrityksen johtaminen ja toimiminen vaatii hyvää tiedon kulkua. ”Tunnemme toisemme pitkältä ajalta ja hyvin, ja puhumme paljon”, Derboven vakuuttaa.

”Johtamisjärjestelmä on yksinkertainen. Jos ei ole puhuttavaa, ei puhuta, ja se tarkoittaa, että kaikki on kunnossa.”

Puhumiseen on kuitenkin jokapäiväinen tilaisuus. Isännän aamu alkaa palaverilla vaimon kanssa. Siinä käydään läpi päivän mittaan hoidettavat asiat ja katsotaan, onko jotain poikkeavaa.

Sen jälkeen hän käy tyttärien kanssa läpi päivän työt ja tilanteen jokaisessa yksikössä. Näissä palavereissa ei ole palkkatyövoimaa tai harjoittelijoita mukana. Lisäksi Derboven kävelee joka aamu jokaisen rakennuksen läpi, ja tarkistaa tilanteen.

”Tyttäret ovat olleet mukana jo vuosia, ja voin luottaa, että asiat hoituvat. Jos jollakin on jotain menoa, paikkaan poissa olevaa henkilöä itse.”

Töitä on paljon, ja kysymys lomista saa isännän hämmentymään. Hän luettelee harrastuksikseen lehmät, puutarhan, luonnon ja perheen, ja muistaa sitten, että parin viikon välein on päivä tai puoli päivää vapaata. Myös vaimon kanssa pidetään pari viikon lomaa vuosittain.

Derbovenit tekevät myös luento- ja opintomatkoja ulkomaille. Nekin liittyvät maitoon. ”Jos ei ole viikkoon nähnyt lehmiä, on ollut huono viikko”, isäntä sanoo.

”Ennen ei ollut lainkaan vapaata, nyt sitä on enemmän. En ole kiinnostunut etelänmatkoista tai muusta sellaisesta lomailusta.”

”Tärkeintä on, että on tyytyväinen siihen, mitä tekee. Ei tarvitse lähteä pois, jos on tyytyväinen siihen, missä on.”

Investointi lähiruokaan ja matkailuun

Vaikka tilaa on kehitetty voimakkaasti ja saavutettu huikeita tuloksia, Derbovenit eivät tyydy nykytilanteeseen. Viimeisin, vielä kesken oleva investointi on uusi juustola, jota tehdään tilan pihapiiriin.

Nyt, ennen oman juustolan valmistumista maito viedään pieneen juustomeijeriin viiden kilometrin päähän. Siellä valmistetaan juustoja, jotka myydään noin 70 kauppaan 30 kilometrin säteellä.

Juustolalla tavoitellaan pientä, laatua arvostavaa ja maksuhaluista kuluttajaryhmää. Derboven on kuitenkin harmissaan saksalaisten kuluttajien arvostuksista.

”Ranskalaiset arvostavat laatua. Saksassa auto on tärkeä, ruoka ei, Ranskassa on päinvastoin. Onneksi on kuitenkin olemassa se ryhmä ihmisiä, joka arvostaa laatua.”

Aluksi juustoa tehdään 2 500 litran erissä, joita pystyy tekemään kolme päivässä. Tavoitteena on jatkossa jalostaa mahdollisimman suuri osa omasta maidosta itse. Juustola on paitsi tapa myydä omia tuotteita, myös ”läpinäkyvyysprojekti”. Sinne tulee ”vihreä luokkahuone”, jossa koululaisryhmät voivat tutustua maidon ja juuston tuotantoon.

Isäntää askarruttaa, löytyykö palvelulle maksajia, ja innostuvatko opettajat asiasta riittävästi. Muualla Saksassa tällaisia tiloja jo on, mutta ei Warpen kylän lähialueella.

Juustolan yhteyteen tulee myös kahvila, johon odotetaan turistien tulevan iltapäiväkahville. ”Eläkeläisiä tulee koko ajan lisää. Heillä on aikaa ja rahaa”, Derboven selittää. ”Tämä on myös matkailunedistämishanke.”

Isännän laajentamis- ja kehittämisinto ei pysähdy vielä juustolaankaan. Mielessä on yritysryväs, joka elättäisi kolme perhettä.

Maitokiintiöiden kanssa jouduttiin aikanaan askartelemaan paljon. Ne eivät ensi vuoden jälkeen ole enää ongelma.

Uusi pulma on kuitenkin riittävän peltoalan saaminen. Investoivilta tiloilta vaaditaan, että ne tuottavat vähintään puolet rehustaan omilta tai sellaisilta vuokrapelloilta, joista on vähintään 12 vuoden vuokrasopimus. Derbovenin kaikki sopimukset eivät nyt täytä vaatimusta, eikä lisää peltoa ole saatavilla kuin hehtaari sieltä pari täältä.

”Paikallaan pysyminen ei kuitenkaan ole kestävä tapa toimia, ja karjan pitää tuottaa tulosta”, isäntä linjaa. ◻

www.rzb-derboven.de